Kävimme eilen vielä röntgenestä varmistamassa, että montaako pentua ensi viikolla tiedetään odottaa. Kuvassa näkyi selvästi seitsemän pentusta ja yksi epävarmempi tapaus muiden taustalla. Ihan riittävä määrä siis. Painoakin Moalle on tullut normaaliin nähden +6kg. Vielä kuitenkin jaksaa reippaasti kohkottaa paikasta toiseen. Kovat pakkaset tosin ovat vähentäneet lenkit melko minimiin. Samalla kun vatsa kuvattiin, niin kuvattiin tuo etujalka. Siinä on siis loppuvuodesta asti ollut uloimman varpaan ylimmässä nivelessä (termit ei ihan viralliset..) kovaa turvotusta. Nyt siitä otettiin kolme kuvaa, joiden perusteella lekuri totesi nuljuluun olevan palasina. Ortopedi oli samaa mieltä ja hoito-ohjeeksi saatiin kahden viikon kipulääkekuuri ja maltillista liikuntaa.
Nämä toki toteutetaan vasta sitten kun pennut ovat lähteneet maailmalle. Mikäli Moa alkaa sitä enempi oireilemaan, niin sitten koitetaan kortisonipistosta. Jos sekään ei auta pitkään, niin sitten leikataan nuljuluut pois. Yleensä näillä pästään jo sellaiseen tulokseen, että koira kestää rasitusta. Jos kuitenkin oireilu jatkuu, niin sitten viimeisenä vaihtoehtona amputoidaan koko uloin varvas. Elättelen toivoa, ettei Moa tuota ala oireilemaan, kun ei ole sitä tähänkään mennessä sen suuremmin tehnyt. Toki sittenhän sen vasta näkee kun päästään taas treenailemaan. Siitä minulla ei ole aavistustakaan koska murtuma on tullut. Ilmeisesti sillä on kuitenkin jo jonkin verran ikää, sillä niveleen on ehtinyt muodostua hieman nivelrikkoa. Onneksi kyseessä on erittäin suurella todennäköisyydellä traumaperäinen nivelrikko, sillä nuljuluu on ihan palasina. Vielä ei siis oteta sen hoidosta hirveää ressiä, tärkeintä on nyt saada ensin pennut pihalle ja maailmalle. :)
Tuoreita kuvia vauvavatsasta ei ole. Josko huomenna ottaisi. Mun silmiini se ei ole niin iso kuin odotin. Karvat hämäävät melko hyvin. Tutkinut eläinlääkäri tosin oli sitä mieltä, että vatsahan on kasvanut vaikka kuinka paljon. :)
Tintasta sen verran, että se sai keskiviikko-torstai yönä ihmeellisen tärinäkohtauksen. Se kömpi yöllä puoli viiden aikaan mun viereeni sänkyyn ja tärisi ihan hulluna. Samanlaisesti kuin ihminen silloin kun on ihan jäässä. Koitin siinä sille sitten puhella, että rauhoituppas nyt. Kävin kämpänkin katsomassa, josko sieltä löytyis jotain outoa. Mutta ei mitään. Tinta myös totteli käskyjä kun kokeilin, että onko se ihan tolkuissaan. Epilepsiaahan itse toki ensimmäisenä ajattelee. Ihan täydessä ymmärryksessä se tuntui olevan. Mentiin sitten takaisin nukkumaan ja tärinä jatkui vielä noin tunnin ja sitten rauhoittui. Hirveän pelokkaan oloinen se oli, mutta tuskin se mitään on keskellä yötä voinut mitään pelästyä. Eläinlääkärin kanssa puheltiin, että seuraillaan tilannetta ja jos tärinä toistuu, niin sitten lähdetään sulkemaan vaihtoehtoja pois. Toivotaan, ettei sille ole tarvetta. Muutenhan tuo on ihan normaali ollut. Ainut omituisuus on se, että marras-joulukuussa olisi pitänyt olla juoksu, jota ei kuitenkaan ole näkynyt. Voiko tuo sitten olla jotain hormonaalista sitä en tiedä. Tai stressiä Moan paisumisesta? Eletään nyt toivossa, ettei sekään ole mitään sen kummempaa.
Vielä täytyis malttaa melkein viikko odotella pentuja. Odottavan aika on pitkä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti