tiistai 19. huhtikuuta 2016

Iloa agilitystä ja pentuodotusta

Kohta saa alkaa tosissaan jännittämään, sillä Sissi saapuu tämän viikon lauantaina mammalomalle. 3.5. on toki vasta laskettuaika, mutta helpostihan tuo heittää muutaman päivän suuntaan tai toiseen. Pennuista on tullut mukavasti kyselyjä. Mikäli et saa vastausta sähköpostiisi, niin laitappa uusi! Tuntuu, että olen jo aivan sekaisin siitä kenelle olen vastannut ja kenelle en. Mammakoiran vatsa on kasvanut mukavasti, ainakin kuvien perusteella. :) Toivottavasti kaikki menee hyvin ja pennut tuhisevat maailmassa jo parin viikon päästä. Nopeasti tämä aika menee.

Agilitytreeneissä on tullut mukavaa edistymistä etenkin Mutkun kanssa. "Nuorten" koirien kanssa puuhaaminen on mukavan palkitsevaa, kun koira tuntuu joka kerran jälkeen menevän eteenpäin. Mankin kanssa yritän aina silloin tällöin muistaa treenailla niitä vaikeitakin asioita. Edelleen kepeillä saisi olla enemmän itsenäisyyttä, ylösmeno on taas hieman kärsinyt ja irtoamista nyt voisi aina parantaa. Toisaalta mukavastihan se kulkee ja kevään projektiksi olenkin ottanut oman kunnon kohottamisen. Etenkin tämän vuoden kisoissa jalka on tuntunut painavan jo vähän turhan aikaisin. Manki on kuitenkin koira, josta saa parhaimmat tehot irti ohjaamalla sitä edestä. Eikä tuo oma lyllertäminen videolta katsottuna ollutkaan ihan niin sulavaa kuin kuvittelin. :D

Mutkun kanssa on treenailtu kaikkea pientä, lähinnä yksittäisiä esteitä ja helppoja ratapätkiä. Ohjauksista on tutustuttu ainoastaan valssin eri versioihin. Putkilla on toki tehty takanaleikkauksia ja persjättöjä. Olen jo ajat sitten todennut, että kaikenlaisen ohjauskikkailun voi suosiolla jättää myöhemmäksikin. Varsinkin kun miettii, että mitäs kaikkea kikkakolmosta on Mankin kisauran aikana tarvittu? Ei kovinkaan montaa. Hyvähän ne on osata, mutta pohjatyöhön ne eivät kuulu. Pitkään olen myös pohtinut kontakteja. Aalle juoksukontakti on selvä valinta, mutta entäs puomi? Tällä hetkellä ajatuksena on opettaa siihenkin kokeilumielessä jonkinlaista juoksaria. Keinu on Mankilla ollut aina heikoin lenkki, joten siinäkin olen pohtinut hieman erilaista lähestymistapaa. Saa nähdä tuleeko puomin juoksariprojektista lopulta mitään... Toisaalta kisoihin ei ole kiire, enkä edelleenkään ole täysin varma riittääkö Mutkun fysiikka sitten lopulta aktiiviseen treenaamiseen. Helmikuussa sen sydän ultrattiin varmuuden vuoksi ja siitä sai odotetusti terveen paperit. Maaliskuussa keuhkojen ct-kuvassa diagnoosi oli aika avoin. Mahdollisesti keuhkojen kudos on hieman normaalia tiiviimpää tai sitten ei. Miksi keuhkojen kudos sitten olisi tiiviimpää ja miten se vaikuttaa? Siihen ei ole oikeastaan kukaan osannut sanoa mitään. Rasitusta kestää tällä hetkellä (ja kuten ennenkin) normaalisti. Hieman helpommin se läähättelee kuin muu lauma, muttei ehkä sitten kuitenkaan huolestuttavassa määrin. Liekö omistaja kuitenkin turhan hysteerinen?

Viime aikoina on paljon puhuttu koiraharrastuksen kilpailullisuudesta ja pahasta mielestä. Kisoissa on kurjaa, kisapaikat on huonoja, radat on vaarallisia, kisajärjestäjät joustamattomia, treeneissä tulee vaan epäonnistumisia ja puhutaan jopa burn outista. Tuntuu jokaisella olevan joku valituksen tai ahdistuksen aihe. Siis mitä, voiko agilitystä tulla burn out? Maailman paras harrastus, joka aina antaa niin paljon. Itselle agility on ollut kohta 17 vuotta yksi tärkeimpiä asioita. Olen saanut lukemattomia ystäviä ja ihania kokemuksia. Ihan huikeeta, kumpa nekin, jotka ovat kadottaneet agilityn ilon, löytäisivät sen uudelleen. Tsemppiä sen etsintään. ;)

Niin ja loppuun vielä Mutkun iloittelua putkiluokassa. Ihan mukavastihan se sujui, vaikka liki 10 kuukauden tauon jälkeen ei ole montaa kertaa treenailtua. Hiukan vielä aivoja mukaan, niin ensi kerralla osutaan kaikille esteille. :D

Mutku putkiluokka 2.4.