Viime aikoina Moan treenit ovat olleet varsin häiriöpainoitteisia. On ollut jännä huomata, että koira kestää kyllä monenlaista häirintää, mutta oma pää lahoaa jo melko pienestä. Toki treeneissä menee itse hieman lepsummalla asenteella kuin kisoissa. Sekin on yksi asia mihin täytyisi kiinnittää huomiota... Oikeastaan vasta tässä talvella olen kokenut ahaa-elämyksen sen suhteen, että mitä häiriöllä oikeasti tarkoitetaan. Olen ajatellut, että kun vain treenaan niin, että aiheutan itse häiriötä, niin se riittää. Tokihan me ollaan treenattu perusasioita paljon. Moa tekee treeneissä kontaktit pääsääntöisesti hyvin, olin lähes missä tahansa paikassa ja millä tahansa etäisyydellä. No tietysti aina tuota perusosaamista voisi vahvistaa. Jotenkin olen ajatellut, että kyllähän siinä on häiriötä tarpeeksi, että jatkan ohjaamista ja koiran pitää jäädä kontaktille. Jossain on kuitenkin vikaa, kun ei homma pelitä kisoissa. Sen tiedän, että kierrokset ovat paljon korkeammalla ja aivot usein narikassa. :D
Pitkään tuudittauduin siihen ajatukseen, etten voi saada treenejä kisamaisiksi. Tai ainakaan niin kisamaisiksi, että se menisi koiraan todesta. Eiväthän tämänkään hetkiset häiriöt kisatilannetta vastaa, mutta ovat sentään vaihtelua normaaliin hallissa vallitsevaan hiljaisuuteen. Isoissa seuroissa häiriötreeniä taitaa tulla joka treeneissä, jos vain treenataan useammalla radalla samaan aikaan. Pienessä hallissa se ei kuitenkaan usein ole mahdollista, joten muiden koirien aiheuttamaa hälinää on hankala toteuttaa. Olenkin päättänyt hyödyntää treenikavereita ja laittanut tekemään heidät kaikkea päätöntä. Tai hyvinhän he itsekin improvisoivat, kun ohjeena oli tuottaa paljon häiriötä, ääntä ja ylimääräistä liikettä radalle. Tiistain treenien lopputuloksena oli kolme naista juoksentelemassa ympäri hallia välillä hyppien, kiljuen, laulaen, heitellen leluja jne. Välillä oli läheltä piti -tilanteita kun meinasin törmäillä häirikköihin, mutta ihan kunnialla radasta suoriuduttiin. Ja mikä mukavinta, niin edelleen Moa otti kaikki kontaktit moitteettomasti. Okei, pari puomin ylösmenoa tulivat niin huonosta kulmasta, että ne loikattiin. Noin muuten homma kuitenkin toimi.
Huolestuttavinta taisi olla se, että oma pää ei tosiaan toimi. Rata unohtuu ja ohjauksesta tulee joko liian hätiköivää tai turhan löysää. Onneksi viimeisellä pätkällä ohjaajakin sai koottua itsensä ja saatiin jopa ihan siistin näköinen rata tehtyä. Mankin kanssa en treenaillut mitään. Se huilailee nyt pari viikkoa ihan varmuuden vuoksi, sillä en ole varma onko sen reidessä pieni revähdys.
Tiistain häiriötreenien jälkeen kävin vielä perjantaina ProCaniksella Moan kanssa. Normaalistihan siis Manki treenaa perjantain mölliryhmässä, mutta nyt äiti pääsi tuurailemaan. Rata oli mukavan virtaava, mutta kyllä siinäkin sai ohjata. Meillehän muutenkin tuollaiset virtaavat radat ovat hankalia. Ensin mennään kovaa paikasta toiseen ja sitten täytyisi vielä malttaa kuunnella ja kääntyä. Oli ihan mukava huomata, ettei Moa enää ihan niin päättömästi kohella esteeltä toiselle, vaan välillä jopa oikeasti seuraa liikettä. Ja nimenomaan liikettä, eikä niinkään ohjausta. Kyllähän se ohjaukseenkin reagoi jos on tarpeeksi tiukkana ja vaatii, että korvat ovat mukana. Eniten haastetta aiheutti löysään sylkkäriin mukaan lähteminen. Jos edessä on este mille ollaan menossa, niin eihän sitä nyt tarvi niitä ohjauksia niin katsella kun kerran eteenpäin ollaan menossa.... :D Kyllä sekin sitten onnistui kun oli itse ajoissa ja äänensävy tarpeeksi napakka. Moa on sellainen valtamerilaiva, kun johonkin ollaan menossa, niin ei kurssista ihan helpolla sitten poiketakaan. Mulle tuli täysin yllätyksenä, että se jopa osasi reagoida putkijarruun, vaikken kyllä voi sanoa sille juurikaan sellaista opettaneeni. Markon mukaan loppuradalla muistutin Usain Boltia kun ehdin käymään törkkäämässä kepeille. No kyllähän sitä ehtii kun koira seilaa esteiden välissä ylimääräistä. Esteiden päällähän ei siis voi kääntyä tai hyppyä koota jne. :D En nyt ihan purematta kuitenkaan niele Usain Bolt vertausta, mutta kivaa oli.
Eipä tässä sepustuksessa tainnut olla päätä eikä häntää. Olipahan hauskaa treenata ja hauska oivaltaa, että häiriöhäiriöhäiriötreeni on loppuelämän teema. :D Huomenna edessä on taas kisareissu. Jos siellä kontakti kosahtavat, niin voipi olla taas eri ääni kellossa...
