Joskos jotain raapustaisi pitkän tauon jälkeen...

Välillä oikein tuppaa hävettämään tämä olematon päivittely niin blogissa kuin kotisivuilla. Tänään olen sitten yrittänyt saada molempia hieman ajan tasalle...

Moasta tosiaan tuli jo syksyllä tuplavalio. Onneksi. Nyt voi kisata ilman tulospaineita. Tai ainahan sitä kilpailuviettisenä ihmisenä itselleen paineita asettaa. Toki SM-nollat olisi mukava saada kasaan, mutta saa nähdä miten siinä yrityksessä tänä vuonna käy. Kontaktit ovat ainakin olleet jo pitkään ihan räjähdyspisteessä ja ne on otettu lähinnä tuurilla, ei taidolla. Jokusia nollia saimme vielä syksyllä, mutta sen jälkeen on lähinnä ollut pelkkää alamäkeä. Nyt olen sitten vihdoin ja viimein päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni. Omasta asenteestahan se vain on kiinni, pakko olla! Tai ainakin täytyy uskotella itsellensä niin. Jos koira kerran treeneissä osaa, niin onhan sen pakko osata kisoissakin. Itsellä on aina vaan niin kiirekiirekiire tehdä niitä nollia.

Treenikavereiden kanssa olen asiaa pähkäillyt useampaan otteeseen ja pohtinut ratkaisuja. Totesin itsekin jossain vaiheessa, että olen luultavasti päästänyt koiran treeneissä liian helpolla. Kestäähän se toki sen, että olen missä vain, eikä häiriinny kohtalaisesta häiriöstä. Nyt viimeisten kuukausien aikana häiriöiden määrää on lisätty huomattavasti. Treenikaverit ovat joutuneet hillumaan ympäri kenttää ja välillä koiratkin ovat kokeneet saman kohtalon. Helposti se oma ohjauskin leviää kun tarpeeksi lisää häiriötä. Oli kyllä varsin opettavaista treenata "sekavassa" mielentilassa. Ohjauksesta tuli heti paljon sähläävämpää ja kaaottisempaa. Hienosti Moa on kuitenkin kestänyt treeneissä kaiken häiriön.

Pitkästä aikaa kävimme myös epiksissä. Ylöjärvellä oli sattumoisin myös putkiluokka, joten pääsin osallistumaan molempien koirien kanssa. Omissa epiksissä kontaktit ovat yleensä olleet ihan ok, mutta vieraissa paikoissa emme ole käyneet vuosikausiin. No, kisoihin lähdettiin tekemään pelkästään kontakteja ja hyvinhän ne sujuivat. Ainoastaan viimeisellä radalla keinulla tuli pieni lipsahdus, jota en lähtenyt korjaamaan, koska en huomannut sitä tarpeeksi ajoissa. Seuraavana vkonloppuna testasimme kontakteja virallisissa kisoissa Janakkalassa ja hienostihan ne sujuivat! Olin niin tyytyväinen mahtaviin ylös- ja alasmenokontakteihin. Varsinkin noiden ylösmenojen kanssa on tahittu niiiin kauan, että hermot ovat olleet usein koetuksella. Kyllähän se vieläkin saattaa hypätä yli, mutta paljon pienemmällä todennäkäisyydellä mitä vaikkapa pari vuotta sitten.

Tässä se video: Moa epiksissä tammikuussa 2013

Mankin kanssa puuhastelu taas on ollut melko vaihtelevaa. Kesällä motivaatio agilityn suhteen oli ihan hukassa. Lähinnä melko typerästä syystä. Vertasin ja vertaan sitä edelleen Moaan. Vaikka Moan kanssa on tullut tehtyä miljoonia virheitä, niin silti sen kanssa harrastaminen on ollut pääsääntöisesti antoisaa. Heikosta tulostasosta huolimatta on ainakin aina menty täysiä. Manki taas on paljon kuuliaisempi ja rauhallisempi. Se myös leikkii huonommin mitä äitinsä. Ja minähän en periaatteestakaan vaihda nameihin. Toki niitä käytetään tokossa ja naksutellessa, mutta radalla en halua palkata nameilla. Jossain vaiheessa sitten turhauduin siihen, kun Manki ei mielestäni leikkinyt kunnolla. Tai jahtasihan se, mutta ei ottanut kiinni. Tai jos otti kiinni, niin ote irtosi nopeasti. Äääh! Varsinaisestihan se ei siihen vaikuttanut, mitä se radalla touhusi. Itse vain ajattelin, että siitä ei voi tulla reipasta menijää, jossei se osaa leikkiä. Onneksi treenikaverini sitten pudotti minut maanpinnalle ja sanoi, että pakkohan tuon ikäiselle pennulle on vielä antaa mahdollisuus. Se on ihan junnu, enkä voi olettaa sen olevan kopio äidistään.

Nyt oikein hävettää miten on voinut edes ajatella, ettei tästä mitään tule ennen kuin on edes kunnolla yritetty. Tällä hetkellä leikkiminen on jo huomattavasti parempaa. Ainahan se on innokkaasti jahdannut lelua, mutta nyt siinä pysytään jo kiinni, vaikka ihan kunnolla revittäisiin. Kuollut lelu ei edelleenkään hirveästi kiinnosta, mutta toivo elää senkin suhteen. Muuten tuo paviaani on osoittautunut ihan kivaksi harrastuskaveriksi. Sen kanssa on niin kummallista mennä, kun se kuuntelee ja kääntyy.
Omituista! : D

Manki putkiluokassa