Kisamenestystä ja 1v. synttärionnea!

Viime blogitekstissä spekuloin, että miten tulevat kisat mahtavat sujua. Yllättävän hyvinhän ne sujuivat, sillä Moa kurvaili ensimmäisellä radalla kolmanneksi. Kyseessä oli vielä agirata! Melko hienoa! Tosin se meidän keinu puuttui ja se taitaa tällä hetkellä olla se suurin kysymysmerkki. Tajusin juuri, että näillä viime aikojen onnistuneilla kontaktiradoilla ei ole kertaakaan ollut keinua. : D Toki Ylöjärven epiksissä se oli, mutta vielä emme ole päässeet virallisissa kokeilemaan miten se sujuu. Lempäälän tokalla radalla hyllytimmekin sitten samassa kohdassa missä n. 90% muistakin hyllytti. Mukavaa mennä kisoihin hyllyttämään jo kolmannelle esteelle... Okei olihan se haastava, mutta ei mahdoton. Alussa oli siis hyppy, rengas ja takaakiertona hyppy. Renkaan jälkeen edessä oli suoraan putki ja sinnehän ne koirat sujahtivat, eivätkä vieressä olleelle hypylle. No ainakin nyt tietää millaista kohtaa pitää taas treenata! Jatkoimme hylyn jälkeen vielä rataa. Aa oli ensimmäinen kontaktieste ja tuo kyllä pysähtyi, mutta vapautti itsensä samantien, joten palautin sen kontaktille ja poistuimme siitä maaliin. Mutta olipahan kiva saada onnistunut kontaktirata pitkästä aikaa! Seurakaverit täydensivät menestystä, sillä minikolmosissa ja maksiykkösissä ÄSKK:laiset pääsivät myös palkinnoille. Matkaseuralaiset Reino ja Marja tekivät myös hienon nollan. On se upeaa katsella, kun koira osaa kääntyä... :)

Tämän viikon treenailut olivat vähän pikaiset. Moan kanssa ei treenattu oikein mitään järkevää. Laitoin hyppykorkeudet ihan sekaisin 25-65 senttiin, sillä halusin nähdä osaako se itse yhtään katsoa mihin hypätään. Tietysti vaikeat hypyt olivat tapissa ja niitä edeltävät hypyt todella matalia. Ja melko oletetusti ne ensimmäiset takaakiertorimat roiskuivat alas, mutta muutaman kerran jälkeen ei enää tullut yksikään alas. Manki keskittyi treenaamaan kehikon läpi juoksua ja puomin alasmenoa. Hitsit sitä kehikkoa on vaikea opettaa. Miten se aina osuukin siihen vain yhdellä etujalalla kun kriteerinä on kaksi??? Ja toki minä joka ikinen kerta naksautan siitä yhdestä tassusta. Ei tuo silmä-käsi-koordinaatio taida pelittää... Mutta jos jollain on vinkkejä, niin otan ne kiitollisena vastaan. Moallahan on kriteerinä vain yksi tassu, mutta mielestäni se on selvempää jos vaadin molemmat. Vielä kun vain osaisi kouluttaa sen... Alastulot sujuivat ihan ok. Nostin Mankin puomin alastulon yläosaan ja sieltähän se hiippaili oikeaan paikkaan tarjoamaan nokkaisua. Vauhti ei ollut päätähuimaava, mutta kaippa se siitä reipastuu parin toiston jälkeen!

Perjantaina Manki pääsi sitten kahden viikon tauon jälkeen Canikselle treeneihin. Treenit menivät varsin kivasti ja Manki sai kehuja monesta asiasta. :) Ja kivastihan se kääntyy ja osaa hiukan katsoa, että mistä ponnistetaan ja mihin suuntaan. Toisin kuin äitinsä. Harjoittelimme myös pitkästä aikaa putkijarrua ja sekin luonasi parin toiston jälkeen yllättävän hyvin. Täytyisi vaan malttaa tehdä yksittäisiä esteitä ja asioita edelleen paljon enemmän! Treenien lopussa minun piti tehdä putkella takanaleikkaus. Mankihan ei putkeen lähtenyt jostain syystä, vaan jäi pyörimään jalkoihin. Koitin näppärästi väistää ja hypätä koiran yli, jonka seurauksena nyrjähtänyt nilkka. Treenit toki mentiin loppuun ja sitten vasta jalka kylmään. Fiksua etten sanoisi!

Lauantai kuluikin melko kiireisissä merkeissä ja Mankin 1-vuotis synttärit sujuivat melko pikaisissa merkeissä :D Onnea kuitenkin kaikille ihanille Ounou-lapsille: Sissille, Nalalle, Kekelle, Fidolle, Zorrolle ja Oivalle!

Manki 1v. <3

Lisää häiriötreenejä

Viime aikoina Moan treenit ovat olleet varsin häiriöpainoitteisia. On ollut jännä huomata, että koira kestää kyllä monenlaista häirintää, mutta oma pää lahoaa jo melko pienestä. Toki treeneissä menee itse hieman lepsummalla asenteella kuin kisoissa. Sekin on yksi asia mihin täytyisi kiinnittää huomiota... Oikeastaan vasta tässä talvella olen kokenut ahaa-elämyksen sen suhteen, että mitä häiriöllä oikeasti tarkoitetaan. Olen ajatellut, että kun vain treenaan niin, että aiheutan itse häiriötä, niin se riittää. Tokihan me ollaan treenattu perusasioita paljon. Moa tekee treeneissä kontaktit pääsääntöisesti hyvin, olin lähes missä tahansa paikassa ja millä tahansa etäisyydellä. No tietysti aina tuota perusosaamista voisi vahvistaa. Jotenkin olen ajatellut, että kyllähän siinä on häiriötä tarpeeksi, että jatkan ohjaamista ja koiran pitää jäädä kontaktille. Jossain on kuitenkin vikaa, kun ei homma pelitä kisoissa. Sen tiedän, että kierrokset ovat paljon korkeammalla ja aivot usein narikassa. :D

Pitkään tuudittauduin siihen ajatukseen, etten voi saada treenejä kisamaisiksi. Tai ainakaan niin kisamaisiksi, että se menisi koiraan todesta. Eiväthän tämänkään hetkiset häiriöt kisatilannetta vastaa, mutta ovat sentään vaihtelua normaaliin hallissa vallitsevaan hiljaisuuteen. Isoissa seuroissa häiriötreeniä taitaa tulla joka treeneissä, jos vain treenataan useammalla radalla samaan aikaan. Pienessä hallissa se ei kuitenkaan usein ole mahdollista, joten muiden koirien aiheuttamaa hälinää on hankala toteuttaa. Olenkin päättänyt hyödyntää treenikavereita ja laittanut tekemään heidät kaikkea päätöntä. Tai hyvinhän he itsekin improvisoivat, kun ohjeena oli tuottaa paljon häiriötä, ääntä ja ylimääräistä liikettä radalle. Tiistain treenien lopputuloksena oli kolme naista juoksentelemassa ympäri hallia välillä hyppien, kiljuen, laulaen, heitellen leluja jne. Välillä oli läheltä piti -tilanteita kun meinasin törmäillä häirikköihin, mutta ihan kunnialla radasta suoriuduttiin. Ja mikä mukavinta, niin edelleen Moa otti kaikki kontaktit moitteettomasti. Okei, pari puomin ylösmenoa tulivat niin huonosta kulmasta, että ne loikattiin. Noin muuten homma kuitenkin toimi. 

Huolestuttavinta taisi olla se, että oma pää ei tosiaan toimi. Rata unohtuu ja ohjauksesta tulee joko liian hätiköivää tai turhan löysää. Onneksi viimeisellä pätkällä ohjaajakin sai koottua itsensä ja saatiin jopa ihan siistin näköinen rata tehtyä. Mankin kanssa en treenaillut mitään. Se huilailee nyt pari viikkoa ihan varmuuden vuoksi, sillä en ole varma onko sen reidessä pieni revähdys. 

Tiistain häiriötreenien jälkeen kävin vielä perjantaina ProCaniksella Moan kanssa. Normaalistihan siis Manki treenaa perjantain mölliryhmässä, mutta nyt äiti pääsi tuurailemaan. Rata oli mukavan virtaava, mutta kyllä siinäkin sai ohjata. Meillehän muutenkin tuollaiset virtaavat radat ovat hankalia. Ensin mennään kovaa paikasta toiseen ja sitten täytyisi vielä malttaa kuunnella ja kääntyä. Oli ihan mukava huomata, ettei Moa enää ihan niin päättömästi kohella esteeltä toiselle, vaan välillä jopa oikeasti seuraa liikettä. Ja nimenomaan liikettä, eikä niinkään ohjausta. Kyllähän se ohjaukseenkin reagoi jos on tarpeeksi tiukkana ja vaatii, että korvat ovat mukana. Eniten haastetta aiheutti löysään sylkkäriin mukaan lähteminen. Jos edessä on este mille ollaan menossa, niin eihän sitä nyt tarvi niitä ohjauksia niin katsella kun kerran eteenpäin ollaan menossa.... :D Kyllä sekin sitten onnistui kun oli itse ajoissa ja äänensävy tarpeeksi napakka. Moa on sellainen valtamerilaiva, kun johonkin ollaan menossa, niin ei kurssista ihan helpolla sitten poiketakaan. Mulle tuli täysin yllätyksenä, että se jopa osasi reagoida putkijarruun, vaikken kyllä voi sanoa sille juurikaan sellaista opettaneeni. Markon mukaan loppuradalla muistutin Usain Boltia kun ehdin käymään törkkäämässä kepeille. No kyllähän sitä ehtii kun koira seilaa esteiden välissä ylimääräistä. Esteiden päällähän ei siis voi kääntyä tai hyppyä koota jne. :D En nyt ihan purematta kuitenkaan niele Usain Bolt vertausta, mutta kivaa oli.

Eipä tässä sepustuksessa tainnut olla päätä eikä häntää. Olipahan hauskaa treenata ja hauska oivaltaa, että häiriöhäiriöhäiriötreeni on loppuelämän teema. :D Huomenna edessä on taas kisareissu. Jos siellä kontakti kosahtavat, niin voipi olla taas eri ääni kellossa...

Joskos jotain raapustaisi pitkän tauon jälkeen...

Välillä oikein tuppaa hävettämään tämä olematon päivittely niin blogissa kuin kotisivuilla. Tänään olen sitten yrittänyt saada molempia hieman ajan tasalle...

Moasta tosiaan tuli jo syksyllä tuplavalio. Onneksi. Nyt voi kisata ilman tulospaineita. Tai ainahan sitä kilpailuviettisenä ihmisenä itselleen paineita asettaa. Toki SM-nollat olisi mukava saada kasaan, mutta saa nähdä miten siinä yrityksessä tänä vuonna käy. Kontaktit ovat ainakin olleet jo pitkään ihan räjähdyspisteessä ja ne on otettu lähinnä tuurilla, ei taidolla. Jokusia nollia saimme vielä syksyllä, mutta sen jälkeen on lähinnä ollut pelkkää alamäkeä. Nyt olen sitten vihdoin ja viimein päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni. Omasta asenteestahan se vain on kiinni, pakko olla! Tai ainakin täytyy uskotella itsellensä niin. Jos koira kerran treeneissä osaa, niin onhan sen pakko osata kisoissakin. Itsellä on aina vaan niin kiirekiirekiire tehdä niitä nollia. 

Treenikavereiden kanssa olen asiaa pähkäillyt useampaan otteeseen ja pohtinut ratkaisuja. Totesin itsekin jossain vaiheessa, että olen luultavasti päästänyt koiran treeneissä liian helpolla. Kestäähän se toki sen, että olen missä vain, eikä häiriinny kohtalaisesta häiriöstä. Nyt viimeisten kuukausien aikana häiriöiden määrää on lisätty huomattavasti. Treenikaverit ovat joutuneet hillumaan ympäri kenttää ja välillä koiratkin ovat kokeneet saman kohtalon. Helposti se oma ohjauskin leviää kun tarpeeksi lisää häiriötä. Oli kyllä varsin opettavaista treenata "sekavassa" mielentilassa. Ohjauksesta tuli heti paljon sähläävämpää ja kaaottisempaa. Hienosti Moa on kuitenkin kestänyt treeneissä kaiken häiriön. 

Pitkästä aikaa kävimme myös epiksissä. Ylöjärvellä oli sattumoisin myös putkiluokka, joten pääsin osallistumaan molempien koirien kanssa. Omissa epiksissä kontaktit ovat yleensä olleet ihan ok, mutta vieraissa paikoissa emme ole käyneet vuosikausiin. No, kisoihin lähdettiin tekemään pelkästään kontakteja ja hyvinhän ne sujuivat. Ainoastaan viimeisellä radalla keinulla tuli pieni lipsahdus, jota en lähtenyt korjaamaan, koska en huomannut sitä tarpeeksi ajoissa. Seuraavana vkonloppuna testasimme kontakteja virallisissa kisoissa Janakkalassa ja hienostihan ne sujuivat! Olin niin tyytyväinen mahtaviin ylös- ja alasmenokontakteihin. Varsinkin noiden ylösmenojen kanssa on tahittu niiiin kauan, että hermot ovat olleet usein koetuksella. Kyllähän se vieläkin saattaa hypätä yli, mutta paljon pienemmällä todennäkäisyydellä mitä vaikkapa pari vuotta sitten. 

Tässä se video: Moa epiksissä tammikuussa 2013

Mankin kanssa puuhastelu taas on ollut melko vaihtelevaa. Kesällä motivaatio agilityn suhteen oli ihan hukassa. Lähinnä melko typerästä syystä. Vertasin ja vertaan sitä edelleen Moaan. Vaikka Moan kanssa on tullut tehtyä miljoonia virheitä, niin silti sen kanssa harrastaminen on ollut pääsääntöisesti antoisaa. Heikosta tulostasosta huolimatta on ainakin aina menty täysiä. Manki taas on paljon kuuliaisempi ja rauhallisempi. Se myös leikkii huonommin mitä äitinsä. Ja minähän en periaatteestakaan vaihda nameihin. Toki niitä käytetään tokossa ja naksutellessa, mutta radalla en halua palkata nameilla. Jossain vaiheessa sitten turhauduin siihen, kun Manki ei mielestäni leikkinyt kunnolla. Tai jahtasihan se, mutta ei ottanut kiinni. Tai jos otti kiinni, niin ote irtosi nopeasti. Äääh! Varsinaisestihan se ei siihen vaikuttanut, mitä se radalla touhusi. Itse vain ajattelin, että siitä ei voi tulla reipasta menijää, jossei se osaa leikkiä. Onneksi treenikaverini sitten pudotti minut maanpinnalle ja sanoi, että pakkohan tuon ikäiselle pennulle on vielä antaa mahdollisuus. Se on ihan junnu, enkä voi olettaa sen olevan kopio äidistään.

Nyt oikein hävettää miten on voinut edes ajatella, ettei tästä mitään tule ennen kuin on edes kunnolla yritetty. Tällä hetkellä leikkiminen on jo huomattavasti parempaa. Ainahan se on innokkaasti jahdannut lelua, mutta nyt siinä pysytään jo kiinni, vaikka ihan kunnolla revittäisiin. Kuollut lelu ei edelleenkään hirveästi kiinnosta, mutta toivo elää senkin suhteen. Muuten tuo paviaani on osoittautunut ihan kivaksi harrastuskaveriksi. Sen kanssa on niin kummallista mennä, kun se kuuntelee ja kääntyy.
Omituista! : D 

Manki putkiluokassa

Manki jouluna, kuva Erika Salmivaara

Joulua odotellessa

Pikku-Kettu, kuva: Erika

Moa

Visiitti Aussie Openissa 26.8.

Pennuista 3 oli ilmoitettu Porvoossa järjetettävään Aussie Openiin. Menestystä ei odotettu, eikä sitä varsinaisesti saatukaan. Reissu ainakin oli hauska sekä mukavaa vaihtelua agikisoissa pyörimiseen.
Pennuista näytillä olivat Fido, Sissi ja Manki. Oiva oli myös turistina mukana, mutta ei osallistunut näytelmiin.
Pikkupentujen uroksissa Fido sijoittui kolmanneksi osallistujia ollessa kolme. Esiintyminen hoitui mallikkaasti, mutta tuomari taisi tykätä hieman erilaisista pennuista. :) Manki voitti pikkupentujen nartut ja Sissi oli toinen. Siinä olikin sen luokan osallistujat. :D

Saroksen Minna räpsi lapsista kuvia, jotka lisäsin kotisivuille. Siellä voipi käydä ihailemassa!

Oiva, Manki, Sissi ja Fido

Pentutreffeistäkin olisi muutama kuva koneella, mutta kovinkaan julkaisukelpoisia ne eivät ole.

Täällä Marian kameralla otettuja kuvia.

Pentuset 6kk!

Taas on pikkaisen pitkä tovi pyörähtänyt viimeisestä päivityksestä. Kamalasti on kaikkea tullut tehtyä, mutta jotenkin tännä kirjoittelu vain jää. Eipä sillä, että täällä kovin moni enää kävisi, kun ei ole enää näyttää söpöjä pentukuvia. :D

Moan kanssa tokoilimme alkuviikosta pitkästä aikaa. Kiitos Sinille ja Spesille treeniseurasta. Kyllä ne voittajan liikkeet kuntoon saataisiin, kun jaksaisi vain treenata! Manki-paralle laiska ohjaaja on opettanut vain sivulle tulon käsiavulla. Maahankaan ei osata vielä mennä. Onneksi putkien läpi on kiva rallatella!

Aloitimme Mankin kanssa treenit ProCaniksella agilityn möllivalmennusryhmässä. Kauheasti mitään ei osata, mutta eiköhän siellä opita.

Pentuset täyttivät tänään 6kk, jonka kasvattaja onnellisesti oli unohtanut. Onneksi ihanat pennunomistajat muistuttivat. :) Tässä Mankista tuore pikaräpsy kännykällä. Parempia kuvia luvassa kaikista lapsista lauantain pentutreffien jälkeen.

Melkein kokonaiset pentutreffit agilityn merkeissä!

Ihan vielä eivät olleet kaikki lapsoset koossa, mutta enemmistö kuitenkin. Jo keväällä oli puhetta yhteisistä hyppytekniikkatreeneistä ja nyt vihdoin ne toteutettiin. Ajelimme Lauran ja Oivan kanssa Turkuun treenailemaan Marjan ja Sissin sekä Annan ja Nalan kanssa. Mullahan ei ole aavistustakaan miten hyppytekniikkaa oikeasti treenataan, joten lähdettiin hakemaan oppia sellaisilta, jotka ovat kursseilla käyneet. Melko pitkäjänteistä touhua jos homman haluaisi kunnolla tehdä. Sissi ja Nala olivat aikaisemminkin hiukan treenailleet targetille irtoamista ja viiden hypyn sarjaa. Rimat toki ovat vielä lähes maassa, joten lähinnä tuossa haetaan sitä rytmitystä ja palkalle irtoamista. Hyvin Oiva ja Mankikin hommasta suoriutuivat. Vaihtelimme palkkana välillä lelua ja välillä namia, kumpikin kelpasi hyvin ja intoa riitti. Oli mukavaa saada onnistuneita suorituksia, kun torstaina treenailusta ei taas tuntunut tulevan yhtään mitään!

Suoran lisäksi treenailimme myös kaarta, joka tuotti osalle porukasta päänvaivaa. Palkalle on paljon parempi oikaista, ei kai siinä välissä mitään esteitä kuulu tehdä? Manki suoriutui hommasta yllättävän hyvin. Tosin alkuun taisin hieman liikaa ohjata, kun pennun pitäisi itse miettiä miten homma kuuluu tehdä. Joka tapauksessa näitä täytyisi muistaa tehdä lisää! Samalla reissulla treenattiin pariin kertaan vauvakeinua, eikä Manki ollut siitä moksiskaan. Perjantaina se tosin karkasi isolle keinulle ja teki mukavan lentokeinut - eikä ollut siitäkään moksiskaan... Ainoastaan musta mutkaputki oli ehdoton nounou. Suorana se sujui hyvin ja muutaman kerran harjoittelun jälkeen loiva mutka ei aiheuttanut mitään ongelmia. Puhti rupesi olemaan jo sen verran vähissä, etten sitten uudelleen kokeillut kunnollista mutkaa.

Treenailujen jälkeen suuntasimme uittamaan lapsia. Hitsit, että olen ihan hiukan kateellinen! Olispa täälläkin sellainen matalarantainen hiekkakuoppa. Pennuilla oli hauskaa ja vauhtia piisasi. Taisi samalla muutama ihminenkin kastua. Moa oli yllättävän säyseä lapsiaan kohtaan, eikä tainnut kuin muutamaan kertaan väläytellä kulmahampaita. Ehkä se pehmenee vanhetessaan. Yllättäen reissulle ei tullut otettua kameraa mukaan. Varsinkin rannalla olisi saanut otettua hienoja kuvia. Muutama video kyllä olisi treeneistä, mutta saas nähdä tuleeko niitä laitettua koneelle.

Kaiken kaikkiaan oli kyllä mukava päivä! Aurinkoinen sää ja agilityä, eipä se paljon muuta vaadi. Jos tästä saisi kipinän nyt oikeasti alkaa treenailemaan tuon pennun kanssa. Tähän asti sitä on tehty aika puoliteholla. Kaippa sitä on tullut verrattua liikaa Moaan. Ja koska se ei ole ollut täysin samanlainen, niin sitten on tullut turhauduttua. Pieni asennekorjaus siis on paikallaan. No ainakin loppukesästä päästää huippuoppiin, sillä Manki ja Oiva aloittavat treenit ProCaniksella. Jos sitten niistä treeneistä sais vaikka vähän videota näytille. :)

Päivityksiä pitkästä aikaa

Blogin pitäminen on hieman jäänyt sivuun. On mukamas ollut kaikenlaisia kiireitä. Todellisuudessa kiireitä ei juurikaan ollut, on vain laiskottanut. Tiivistelmän poikasta siis touko- ja kesäkuusta, jos vaikka heinäkuussa jaksaisi taas paneutua enemmän blogin kirjoittamiseen.

Toukokuussa teimme tosiaan Moan kanssa paluun kisaradoille. Tarkoituksena oli vain mennä humputtelemaan ja katsoa kuinka kohelia meno oikein on monen kuukauden tauon jälkeen. No menohan ei ollut lainkaan kohelia, vaan ekoista kisoista napsahti 5 ja tuplanolla. Täytyy myöntää, että olin melko ihmeissäni moisesta suorituksesta, sillä tuo on ihan meidän normaalin tulostason yläpuolella. No tokihan tuo suoritus sitten innoitti hakemaan puuttuvia SM-nollia ja kisasimme koko toukokuun todella ahkerasti. Emme kuitenkaan saaneet nollia kasaan, vaan yksi aginolla jäi puuttumaan. Turhan monta 5 saatiin riman pudotuksesta, joten kyllähän se vähän jäi kaihertamaan. Varsinkin kun Moa ei ole koskaan kulkenut noin kivasti. Huomattavasti kuuliaisempi mitä ennen. Selvästi tauko teki siis hyvää.

Takujen kisoissa 19.-20.5. meni varmaan paremmin kuin yksissäkään toisissa kisoissa. Ensin lauantain hyppyradalta napsahti toinen hyppyserti. Kisan jälkeen vitsailin, että huomenna yritetään sitten tuplavalioksi, kun kerran molempia sertejä on nyt kaksi kasassa. En arvannut, että se voisi lähes pitää paikkansa. Ihan ei tuplavalioksi ylletty, mutta viimeinen agilityserti saatiin. Nyt sitten odotellaan, että Moa kasvattaa karvansa ja lähdetään metsästämään sitä näyttelytulosta. Se voikin olla vaikeammin saatavissa kuin agilitytulokset. : D

Kesäkuussa osallistuimme agilityn SM-kisoihin Äetsän koirakerhon joukkueessa. Moa lähti toisena ja aikaisemmista vuosista poiketen saimme jopa tuloksen. Valitettavasti ensimmäinen rima tuli alas ja puomin ylösmeno hypättiin niin komeasti, että siinä olisi auttanut vain sokea tuomari. No tulos kuitenkin! Joukkueen yhteistulokseksi taisi tulla 35 ja sijoitus taisi olla samoilla paikkeilla. Ei siis mainetta ja mammonaa, mutta ensimmäistä kertaa ÄSKK:n historiassa maksijoukkue sai tuloksen! Hyvä me! Myös mini ja medi joukkueet saivat tuloksen, mutta sijoitukset taisivat olla samoilla paikkeilla kuin makseilla. Ensi vuonna lähdetään sitten vain tulosta parantamaan. :)

Manki on kulkenut mukavasti mukana monissa kisoissa ja tuntuu melko lunkisti viihtyvän missä tahansa paikassa. Hirmu kiva pentu siis ollut tähän asti. Taistelutahtoa on koitettu erityisesti työstää. Saalisviettiä tuolla riittää, mutta lelusta kiinni pitäminen on vähän vaiheessa ja kuolleesta lelusta ei oikein tahdota innostua. Onneksi namit kelpaavat, niin eiköhän sen jollakin tavalla saa sitten palkattua. Mankin pisin agilitysuoritus on tainnut olla peräti kolme estettä: kahden hypyn kautta putkeen ja toisin päin.  Takaakiertoa, valssia ja takanaleikkausta on harjoiteltu ihan muutamia kertoja. Aika hömpöttelyä siis koko treenaaminen on ollut. Välillä oikein naurattaa se, että tavoitteet ovat "kovat", mutta treenaaminen aika huuhaata vailla mitään järkeä. Tuskin ne huiput ihan yhtä epämääräisesti treenaavat. Toisaalta olen ajatellut, että ruvetaan enempi tekemään agilitya vasta syksyllä, eikä oikeasti tuon kanssa mikään kiire ole. Jos vaikka opettaisi vaikkapa sen maahanmenon ja sivulle tulon...

Elokuulle on sovittuna pentutreffit, johon ainakin alustavasti kaikki ovat ilmoittaneet pääsevänsä tulemaan. Niitä odotellessa siis!