Blogi ja kotisivut ovat viettäneet pitkää hiljaiseloa, johon syynä on ollut kuluneen vuoden vastoinkäymiset. Välillä on tuntunut, että potkitaan ja oikein urakalla. Tutut ovat kuulumisia seurailleet facen kautta, mutta ehkäpä nyt on aika tehdä ryhtiliike!
Viime pentueesta kotiin jääneiden poikien elämä ei alkanut mitenkään kepeissä merkeissä. Merrin kanssa oli toki heti tiedossa, että häntämutkan takia selässä saattaa olla ongelmia. Niinhän siinä sitten kävikin, että ennustin oikein. Merri kuvattiin helmikuussa ja tulos oli melko masentava. Ristiluu on aikamoinen hässäkkä ja häntänikamat, noh, eivät ole nikamia nähneetkään.
Kuten kuvasta näkee, niin kyseessä ei ole mikään ihan pikku muutos. Kennelliittohan tuon lausui jo keväällä LTV kolmena. Todellisuudessa tuo taitanee olla perinteistä LTV3 paljon pahempi. Peräaukon hermotus on luultavasti puutteellinen juuri tuon selän hässäkän takia. Alkuunhan Merri kakkasi kävellessään ja oli selvästi hämmästynyt jos pepusta tuli kakkaa. Ilme oli ihan, että WTF? Painimme myös pitkään vatsaongelmien kanssa. Vatsa oli pitkään melko huonossa kunnossa, mikään ei tuntunut tulevan kiinteänä toisesta päästä. Ja toki jos pidätyskyky ei ole normaali, niin kakkaahan valui pepusta liikkuessa. Pahimmillaan jopa nukkuessa. Olikin aika selvää, että mikäli ratkaisua ei löydy kohtuullisessa ajassa, niin Merrin matka päättyy lyhyeen.
Onneksi sopiva ruoka löytyi Happy Dogilta (pentujen hiutale). Silti peppu falskasi toisinaan lenkeillä ja pitkään pohdin yhdistävää tekijää. Toisinaan meni monta päivää ilman ongelmia ja sitten taas pestiin peppua joka lenkin jälkeen. Lopulta tajusin, että ruokailun ja kiihdyttävien tilanteiden välissä on pidettävä riittävästi väliä (mieluiten vähintään kolme tuntia). Paksusuoli näytti röntgenkuvissa kummalta, joten jonkinlaista toimintahäiriötä veikattiin myös sen suhteen. Nyt tilanne on ollut jo pitkään hyvä, eikä peppupyykkäilyä tarvitse juurikaan harrastaa. Tosin suppilovahveroiden syöminen heikensi tilannetta hetkellisesti. Miten mulla onkaan neljä koiraa, jotka ahmisivat suppilovahveroita ihan hullumaisesti. Ehkei se nyt kuitenkaan ole koirille sopivinta ravintoa.
Itse selkänsä kanssa Merri pärjää toistaiseksi kumman hyvin. Sen liikkeistä eivät vieraat huomaan juurikaan mitään. Omaan silmään näen hieman toispuoleisuutta, mutten mitään dramaattista. Olen päättänyt olla säästelemättä sitä. Merri painaakin aina joka paikassa täysiä. Metsässä on siistiä juosta kovaa, hyppiä puiden ja ojien yli, kiipeillä kivillä ja vaan koheltaa. Oletan, että selkä kestää sen mitä kestää ja sitten kun se alkaa vaivaamaan, niin se vaivaa kunnolla. Siinä vaiheessa on sitten viimeisen palveluksen aika.
Kun alkuvuonna saatiin Merrin selkädiagnoosi, niin myös Mutku ja veli Koda kuvattiin. Molempien selät, lonkat, kyynärät ja olat olivat priimaa. Mutkulta kuvattiin myös kintereen eikä niistäkään löytynyt huomautettavaa. Mutku on tarkoitus kuvata virallisesti sitten kun kaksi vuotta tulee täyteen.
Jotta elämä olisi ollut helppoa, niin Mutku alkoi sairastella maaliskuun tienoilla. Ensimmäiset muutokset huomasin sen haukkuäänessä, joka muuttui voimattomaksi ja käheäksi. Huvittuneena ajattelin sen vain haukkuneen liikaa lampaille ja ohikulkijoille. Treeneissä huomasin, että jotain muutakin on vialla, kun se alkoi pitämään kummallista korisevaa ääntä juostessa. Muuten se tuntui hengittävän normaalisti, mutta rasituksessa kuulosti aivan keuhkotautiselta. Googlettelun jälkeen tulin siihen tulokseen, että luultavasti sillä on nielurisatulehdus. Saimme siihen tutulta lääkäriltä antibioottikuurin. Kuurin aikana en huomannut tilanteessa muutoksia, joten varasimme ajan klinikalle. Klinikalla Mutku rauhoitettiin ja nielurisat todettiin edelleen tulehtuneiksi. Saimme uuden antibiootin ja näytteelle tehtiin antibioottiherkistystesti. Lopulta antibiootti vaihtui kolmannen kerran, mutta edelleenkään en huomannut tilanteessa muutosta. Huhtikuun viimeisenä päivänä nielurisat poistettiin. Pettymys oli suuri kun koira edelleen rohisi juostessaan.
Melko monta tuntia kului googlaillessa, että mikä ihme voi aiheuttaa rohisevaa hengitystä. Jälkiviisaana voi todeta, että jo ensimmäisellä klinikkakäynnillä olisi pitänyt ottaa keuhkokuvat... Olisiko niissä näkynyt silloin muutoksia, sitä en tiedä. Varmuudella ei edes tiedetä onko keuhkoissa ollut jotakin, oma veikkaus on, että on. Googlailun tuloksena löysin sairauden, jonka oireet sopivat Mutkuun hyvin. Syödessä ja juodessa kakominen, muuttunut hengitysääni jne. Pienessä paniikissa varailin ajan toiselle klinikalle, jossa Mutku tutkittiin äänihuulihalvauksen varalta. Samalla otettiin keuhkokuvat, joissa näkyi lievää tiivistymää. Keuhkohuuhdenäyte oli kuitenkin ok. Masennus oli aivan järkyttävä, kun Mutku lopulta sai äänihuulihalvausdiagnoosin. Mitä olin tehnyt ansaitakseni kaksi sairasta nuorta koiraa? Mitä tulevaisuudessa? Pärjääkö Mutku halvaantuneiden äänihuultensa kanssa vai kärsiikö se hapenpuutteesta ja kuolla kupsahtaa jollakin lenkillä? Mitään rasittavaa ei saisi tehdä, koira ei saisi kiihtyä, sitä ei saisi uittaa, ruoka tulisi antaa korkeammalta ja veden pitäisi olla puhdasta. Äänihuulihalvauksesta kärsivä koira vetää helposti ruokaa ja vettä henkitorveen, jolloin keuhkokuume on melko todennäköinen.
Kesäloma alkoi siis varsin synkissä merkeissä. Edelleen etsin kuumeisesti netistä tietoa ja pohdin sairauden syitä. Onko kyseessä perinnöllinen sairaus, viruksen tai trauman aiheuttama tilanne. Liityin ulkomaisiin ryhmiin, jossa jaettiin tietoa sairaudesta. Ahdisti. Paljon. Muiden kohtalot olivat surkeita. Tosin yleensä kyseessä oli huomattavasti vanhemmat koirat. Miksi minun 10 kuukauden ikäinen pentu sairastui?
Alkukesän pidin Mutkua vähän pumpulissa. Onneksi kesä oli viileä, niin se sai olla lenkeillä mukana. Alkuun pidin sitä remmissä, mutta lopulta totesin, ettei se ole oikein nuorelle koiralle. Ikinä sen menossa ei huomannut mitään ongelmia, eikä se koskaan vaikuttanut kärsivän hapenpuutteesta tai hyytymisestä. Heinäkuussa annoin ensimmäisen namin Mutkulle diagnoosin jälkeen. Sehän söi ainoastaan turvotettuja nappuloita ja yleensä suositellaan, ettei äänihuulihalvauksesta kärsivälle kannata antaa mitään murenevaa. Noh, ajattelin, että yksi taskunpohjalla pyörinyt nami nyt ei voi suurta vahinkoa tehdä... Toisin kävi, Mutku köhi ja kakoi monta minuuttia. Parin tunnin päästä se oli kummallisen vetämätön, ainoastaan makoili apaattisena. Kuumetta oli yli 40 astetta ja suusta valui kirkasta, ohutta kuolaa. Lähdimme päivystykseen saamaan suonensisäistä antibioottia ja saimme mukaan myös kotona jatkettavan kuurin. Kuume tipahti parin tunnin sisään ja koiran vointi palautui normaaliksi.
Tilanteen pelästyttämä etsin entistä enemmän lisätietoa ja törmäsin tapaukseen, jossa äänihuulihalvausta oli hoidettu kantasoluhoidolla. Kyselin koiran omistajalta lisätietoja ja asia vaikutti lupaavalta. Olin yhteydessä eurooppalaiseen kantasolututkimusta tekevään laitokseen. He eivät olleet tietoisia asiasta, mutta kiinnostuivat asiasta ja olivat yhteydessä Jenkeissä ko. hoidon tehneeseen lääkäriin. Selvittelin asiaa Suomessa ja soittelin kantasoluhoitoja tehneelle lääkärille. Hän sanoi lähtevänsä yrittämään jos asiasta saadaan lisää infoa. Tosin samassa puhelussa hän suhtautui Mutkun saamaan diagnoosiin epäillen. Hengitysäänen rohina/kovuus ei ole yleensä tyypillistä vaan tyypillisesti koirat pihisevät ja hengittäminen on työlästä, kun ilma ei virtaa normaalisti. Ikä ja rotu eivät myöskään ole sairauteen "sopivia". Koiran normaali jaksaminen lenkeillä ja helteellä ei myöskään sovi sairauteen. Minussa heräsi pienen pieni toivo ja suunnittelin vieväni Mutkun uusiin tutkimuksiin.
Kesäkuussa Moalta oli poistettu nisistä patteja, onneksi hyvälaatuisia. Mutkun vakuutus oli tapissa, ulkomaan reissu tulossa, joten päädyin odottelemaan ja säästämään rahaa. Mutku pärjäili hyvin, eikä ongelmia ollut. Elokuussa Moalta halkesi kynsi, joka päädyttiin poistamaan. Syyskuussa epäiltiin kohtutulehdusta ja ultrattiin. Huh, ei ollut. Oma jaksaminen oli aika finaalissa, kukkakosta puhumattakaan. Syyskuussa kiinnitin huomiota Mankin lisääntyneeseen köhimiseen vetäessä. Se myös kakoi juodessa ja syödessä aina silloin tällöin. Se myös söi heinää ja kakoi sitä. Olin varma, että silläkin on äänihuulihalvaus. Ahdisti. Varailin ajan eläinlääkärille, jonka kanssa olin keskustellut Mutkusta. Helpotus oli suuri, kun äänihuulet liikkuivat normaalisti. Nielurisat olivat Mankillakin ärtyneet, samoin vatsa näytti kuvissa lievästi ärtyneeltä. Diagnoosina voimakas närästys, lääkkeinä Tylosin ja Pepcid. Närästys loppui heti Tylosinin aikana. Manki syö edelleen RC:n hypoallergia ruokaa, jos närästyksen aiheuttajana on joku ruoka-aine.
Edelleen Manki köhii vetäessään pannassa, joten kävimme uudelleen näytillä. Nielun tilanne oli ok, nyt katsotaan onko nenäpunkkilääkityksellä vaikutusta. Samalla Mutku tutkittiin uudelleen. Lääkäri oli jo nielun painelun perusteella sitä mieltä, ettei koiralla voi ainakaan kovin pahaa äänihuulihalvausta olla. Ilmeisesti koiran pitäisi reagoida nielun paineluun. Nielu katsottiin ja helpotus oli melkoinen, kun äänihuulet liikkuivat normaalisti!!! Itse näin, joten tiedän sen varmuudella. :) Mutta, nielun alue oli kokonaisuudessaan erittäin punainen ja ärtynyt. Oletuksena on siis, että Mutkuakin närästää. Tylosin ja Losec hoitona, koska tilanne on kestänyt niin pitkään. Tällä hetkellä oletetaan, että koko tilanne on saanut alkunsa pahasta närästyksestä. Närästys on ärsyttänyt äänihuulia, jolloin haukkuääni on muuttunut. Keuhkokuvissa edelleen tiivistymää (?), muttei radikaalisti. Luultavasti alkuvuoden nielutulehdus on levinnyt jossain vaiheessa keuhkoihin. Mutkun haukkuääni alkoi syksyllä muuttua parempaan, jolloin annoin itselleni luvan toivoa muutosta tilanteeseen. Silti en olisi uskonut, että totaalinen muutos olisi mahdollista.
Nyt toki pohdituttaa, että miksi kahta koiraa närästää näin voimakkaasti? Pohtiessani oireiden alkamisaikaa olen tullut siihen tulokseen, että Mankillakin on ollut närästystä alkuvuodesta asti. Ensimmäisen kerran se köhi pannassa ollessaan meidän seuran talviepiksissä. No mitä sitten syötiin alkuvuodesta? Vähän milloin mitäkin. Kokeilimme Hauhaun nappuloita. Niitä kun on yllättävän paljon kehuttu, vaikka kyseessä onkin markettiruoka. Eka säkki syötiin hyvällä ruokahalulla. Toisen säkin kohdalla Manki kieltäytyi syömästä. Ahneelle koiralle epätyypillistä käytöstä. Samaan aikaan jossakin facen ryhmässä oli keskustelua, että mikseivät koirat enää suostu syömään Hauhaun nappulaa. Joku oli ollut valmistajaan yhteydessä ja sieltä oli vastattu, että kyseisessä erässä on valmistuksessa tapahtunut jotain ja maku on hieman eri. Mitään vaaraa ei ruuassa kuitenkaan ole. Meillä oleva säkki oli juuri kyseistä erää, joten roskiin meni loppu. Jos koira kieltäytyy syömästä, niin voisi olettaa, ettei ruoka ole ihan ok. Onko esimerkiksi joku niissä nappuloissa voinut ärsyttää vatsaa, jonka seurauksena närästys on alkanut? Vatsavaivoista tulee helposti kierre, mutta pitkältähän tuo aika kuulostaa. Toisaalta se, että kahdelle koiralle puhkeaa ruoka-aineallergia juuri samaan aikaan, tuntuu myös hieman kummalta. Tosin minun tuurilla sekin on mahdollista. Syksyllä kokeilin raakaruokintaa parin kuukauden ajan, eikä siitä ainakaan radikaalia apua ollut. Mutkun haukkuääni kyllä alkoi niihin aikoihin vahvistumaan, että ehkä se hieman helpotti tilannetta.
Nyt molemmat tosiaan syövät RC:n hypoallergiaa ainakin tovin. Sitten täytyisi päättää, että lähdenkö eliminaatiodieetillä etsimään sopivia ruokia vai koitanko palata tavalliseen nappulaan. Muita allergialle tyypillisiä oireita: rapsuttelua, piereskelyä, hiivaa ei mielestäni ole. Mutta katsotaan, kiirehän tässä ei ole mihinkään.
Melkoinen tilitys siis. Huh. Nyt aletaan Mutkun kanssa pikkuhiljaa treenailemaan aksaa. Kuis siistiä!!! Mankikin palaileen treeneihin tauon jälkeen. Jeejee, jos ensi vuodesta tulisi yhtään parempi kuin tästä, niin olisin kovin tyytyväinen. Onneksi elämässä on ihania ystäviä, jotka ovat jaksaneet kuunnella mun märinää ja pohdintaa. Kiitos Satu, ihan järkyttävän suuri tuki aina ja kaikessa. Samoin Marja, Mervi ja Kaisa. Noin muutamia mainitakseni. Toivottavasti sitä joskus pystyy korvaamaan sen avun ja tuen mitä on kavereiltaan saanut.
Josko joululomalla sais vaikka aikaiseksi päivittää kotisivut.
Kiitos myös superihanille ja aktiivisille kasvatinomistajille. N-pentueen Bono suoritti BH-kokeen reilun vuoden iässä ja tokon alokasluokkakin on korkattu. Koda suoritti syksyllä pelastuskoiraliiton haun peruskokeen. Mielettömän hienoa! M-pennuista Nala on saanut kolmosista ainakin pari hyppysertiä, Keke nousi kolmosiin ja Oiva kakkosiin. Neljä M-pennuista on myös käynyt luonnetestissä. Ja Keke korkkasi viestikokeetkin. Mutta ehkä niistä lisää siihen seuraavaan päivitykseen. :)
